“Emme voi muuta päättää”. “On päätettävä lain ja kaavan mukaisesti”. “Se puretaan kuitenkin, muun päättäminen olisi vastuutonta”. Muunnelmat vaihtuvat mutta teema kestää päätöksentekoportaasta ja poliitikosta toiseen.

Nyt puhutaan kalahallin purkamisesta ja siitä, kuinka paljon me jarrumiehet yhteiskunnalle maksamme. Mitä ilmeisimmin jonkun taskulla ollaan, kun asiaa julkisestikin kovin paheksutaan.

Itse en osaa kuin ihmetellä – perusteluita, lain tulkintaa, menettelytapoja. Arkkitehdin piirustuksesta on syntyessään tullut itseään toteuttava ennustus, joka omalla olemassaolollaan mitätöi muut vaihtoehdot. Miten tässä nyt näin pääsi käymään, vaikka rakennuslautakunnan jäsenetkin olivat kokouksessa ihastuttavan yksimielisiä siitä, että jos olisi mahdollisuus säilyttää, niin olisihan se aivan mahtavaa säilyttää. Mutta kun pakko on päättää niin kuin laki sanoo, niin pakkohan se on. Ja pakko on siitä kohdasta päästä maan alle ja pakko on sille sijalle saada kahvila. Pakko mikä pakko. Ratkaisupakko, virkamiehelläkin.

Kertauksen vuoksi haluan kuitenkin nyt jakaa vielä kertaalleen oman näkemykseni tapahtumain kulusta.

Syyllisiä sotkuun on lopultakin vain yksi ainoa kollektiivi. Aluksi ajattelin itsekin, että arkkitehti on nyt unohtanut roolinsa ja lähtenyt leikkimään läänintaiteilijaa. Perälautaa päätöksenteossa kuitenkin piti kaupunginvaltuusto.

Valtuusto on epäonnistunut tehtävässään kaavoittajana omien laskujeni mukaan kolmesti – niin monta kertaa kalahallin suojeluasia on ollut viime vuosien aikana pöydällä. Kaikkien taiteen, lain ja kaavoituksen sääntöjen ja ohjeiden mukaan kaavoittajalla pitäisi olla ns. “munaa” ottaa kantaa siihen, suojellaanko asemakaava-alueella jokin rakennus vai ei. Siitä lähdetään, että suojellaan kaavassa. Valtuusto päättää, koska valtuusto on viisas.

Selkeän “kyllä – ei” -kannan sijaan valtuusto päätti viisaudessaan siunata kaavaksi tällä kertaa oksymoronin, joka suomeksi litteroituna kuulostaisi suurin piirtein tältä:
“Me allekirjoittaneet valtuutetut emme nyt oikestaan halua päättää tätä asiaa, koska se on kiusallinen ja epäselvä. Suojeleminen tai suojelematta jättäminen vaatisi meiltä allekirjoittaneilta valtuutetuilta selkeän kannan muodostamista, mikä osaltaan voisi aiheuttaa kiusallisia selityksiä tai dramaattista kustannusten nousua. Koska tämä olisi perin epämiellyttävää, ja koska me allekirjoittaneet valtuutetut nyt oikeastaan emme osaa muodostaa asiassa mielipidettä, me päätämme seuraavaa. Sekä säilyttäminen, että purkaminen on mahdollista. Lopullinen päätös tässä perin kiusallisessa asiassa delegoidaan jollekin meitä alemmalle päätöksentekoelimelle”.

Tässä tapauksessa päätös säilyttämisestä ja purkamisesta siirrettiin käytännössä tilakeskuksen, kaupunginhallituksen ja viime kädessä rakennustarkastajan käsiin. Käsi sydämelle ja toinen ylös nyt kaikki ne, joiden mielestä tämä oli hyvää ja onnistunutta kaavoituspolitiikkaa?

Eipä hätää. Kaavaratkaisun jälkeen valmistui kauppahallin rakennushistoriaselvitys, joka ensimmäisenä virallisena asiakirjana ottaa selkeän kannan sen puolesta, että halli pitäisi säilyttää. Tämä ei olisi luultavasti kuitenkaan muuttanut kaavapäätöstä, koska kiusalliset selittelyt tai kustannusuhat olisivat olleet joka tapauksessa edessä – nykytilanne siirtää vastuun mukavasti yksittäiseltä valtuutetulta jonnekin kaupunginhallituksen ja virkamieskunnan väliselle akselille. Paikkaan, jossa tuntuu tapahtuvan enemmän hassuja asioita kuin Liisan ihmemaassa ja yksityinen ja yleinen etu sotkeutuvat pahemmin kuin Keskustan taidemyyntinäyttelyssä.

Takaisin asiaan. Joku sen päätöksen jossain kuitenkin teki. Arkkitehti pöytänsä takana tai tilahallinnon johtokunta. Joku tai jotkut henkilöt päättivät, että “säilytettävä rakennus/uusi rakennus” -merkintä on tästä eteenpäin tulkittava ainoastaan “uusi rakennus” -vaihtoehdoksi. Kustannukset, nähkääs.

Hintahan se on aiemminkin keskustan vanhoja taloja purkanut. Anttilan taloa ei olisi voinut säällisin kustannuksin rakentaa, jos alla olevan talon julkisivu olisi haluttu säilyttää. Onneksi ei haluttu, ja saatiin Anttila, tuo kaupunkiarkkitehtuurin oma Sirkka-Liisa. Jykevä ja näyttävä, tuo välittömästi mieleen muistot ruotsinristeilyltä.

Ja sitten alkoi farssi. Museovirasto ja ELY-keskus edellyttävät lausunnoissaan mahdollisimman laajaa säilyttämistä. Rakennushistoriaselvitys edellyttää suojelua. Arkkitehti edellyttää purkamista ja tilahallinto ei voi muuta kuin totella.

Rakennuslautakunnan kokouksessa todetaan, että “kaava ei mahdollista”, ihan kuin “säilytettävä rakennus” -merkintää ei olisi. “Päätettävä kaavan mukaan”. Kertaalleen suunnitelmat menevät nurin Museoviraston ja ELY-keskuksen lausuntojen perusteella, mutta toisella kierroksella ilmeisesti budjetin löysät on kulutettu ja vaihtoehto päätetään viedä läpi, vaikka mitään oleellista ei ole muuttunut. Kauppahalli puretaan, kehitys kehittyy ja sitä rataa.

Valtuuston väistelyn ja tilakeskuksen johtokunnan jälkeen rakennustarkastajalla olisi kuitenkin vielä ollut yksi kortti hihassaan, jos olisi viisaudessaan katsonut haluavansa pysytellä asian ulkopuolella, virkamiehen roolissa. MRL antaa mahdollisuuden edellyttää purkulupaa myös niissä kohteissa, joissa suojelun edellytykset tulevat harkittaviksi rakennusluvan käsittelyn yhteydessä. Painavat, perustellut syyt syntyvät rakennushistoriaselvityksestä, joka on uudempi kuin kaavapäätös.

Kaupunki on nyt tulkinnut tilannetta kuitenkin siten, että kun valtuusto on vastuunsa väistänyt, niin se siitä sitten – pannaan pojat purkaen. Huono tuuri, parempi kaavaonni ensi kerralla. Lain mukaan mentiin. Kaavapäätös mahdollisti purkamisen, purkamispäätös on laillinen. Kannattaisiko valtuuston kokouksiin valmistautua muutenkin kuin Iltalehden irtonumerolla?

Ja mitäs haittaa siitä nyt sitten on, että suojeluasian lopun viimeksi päättää jokin valtuustoa pienempi konklaavi? Luulisi päätöksenteon esimerkiksi rakennustarkastajan korvien välissä olevan vähemmän riitaisaa ja siten sujuvampaa, kuin valtuustosalissa.

Rakennuslautakunnan kokouksessa 5.8. jättämäni eriävä mielipide liittyy erittäin paljon siihen, kenelle päätös olisi kuulunut ja millä perusteilla. Mielestäni päätös olisi hyvinkin voinut olla rakennustarkastajan (valtuuston näin asemakaavassa katsoessa), mutta sitä varten olisi pitänyt edellyttää purkulupakäytäntöä, jolloin suojelutarve olisi tullut nyt yksiselitteisesti käsiteltyä – laajemmassa kuin perhepiirissä.

Ensimmäinen kaupungin päätöksentekoelin, joka otti kalahallin “selkeän” kannan tiukassa äänestyksessä, oli tilahallinnon johtokunta – joka päätti hallin purkaa. Ja HO:n päätöksen mukaan kyseinen päätös ei ollut päätös vaan päätöksen valmistelua, jolloin kuntalaisilla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa asiaan sitten viime vaalien, eikä oikeastaan silloinkaan.

Tilahallinnon pysäköintilaitokselle delegoiman rakennuslupahakemuksen osalta valitusoikeus oli puolestaan suppea. Eikä rakennusluvassakaan voida legitiimisti ottaa kantaa suojeluun tai säilyttämiseen, jos katsotaan, että kaavassa asia on käsitelty.

Summa summarum – oikeastaan juuri kenelläkään ei ole ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan legitiimisti missään käsittelyn vaiheessa sen jälkeen, kun kaava vahvistettiin, jossa asiaan ei otettu kantaa. Eräs ystäväni sanoo, että “sekin on statement, jos ei tee statementia”.

Valtuuston olisi pitänyt nähdä ennalta se, että jos purkaminen mahdollistuu, se myös toteutuu, koska se on aina  kustannuksiltaan edullisempi vaihtoehto. Osittaisen säilyttämisen perään haaveilu on haaveilua. Kun grynderi päättää muutoksen suunnan, niin ei se jätä tavalliselle kuntapäättäjälle juuri muuta kuin vikinän.

Mielenkiintoista on se, että ELY-keskuskaan ei ole katsonut asiakseen kuin vikistä. Julkisissa ulostuloissaan se vetoaa siihen, että valtuusto ei ole katsonut kaavassa asiaa niin tärkeäksi, että purkaminen ei voisi tulla kysymykseen. Ristiriita keskuksen omiin lausuntoihin on jopa huvittava – keskus kuitenkin “edellyttää mahdollisimman laajaa säilyttämistä”. On se onni asua maassa, jossa kansalaisten etua valvovat maailman parhaat virkamiehet. Toivottavasti ELY-keskus ei ikinä päätä ottaa “säilyttämistä edellyttävää” kantaa kaupungintalon suhteen. Sen nimittäin haluaisin ainakin torin reunalla säilyttää.

On lie aito harmi, ettei rakennushistoriaselvitys valmistunut ennen kaavapäätöstä. Nyt se voidaan sivuuttaa laillisen kaavan jälkihuuruina, häiritsevänä mutta irrelevanttina yksityiskohtana.

No onko se korvaava suunnitelma nyt sitten niin paha, että sen vuoksi kannattaa veronmaksajia vinguttaa kuin naapurin Visaa? Ei ole se nykyinenkään kalahalli arkkitehtuurin Mona Lisa, se nyt varmasti on selvää. Rakennushistoriallinen merkitys syntyy siitä, että se on huolellisesti suunniteltu täydentämään olemassa olevaa Kauppahallia, ja onnistuu siinä hyvin.

Tilalle esitetty hatturasia on kuulemma halvempi, kuin olemassa olevan säilyttäminen ja restaurointi. Ja toteuttaa hyvin kahvilafunktion ja toimii edustavana sisäänkäyntinä maanalaisiin tiloihin. Siitä ei liene tarvetta kiistellä.

Sopiiko se sitten Kauppahallin viereen? Arkkitehdillä on tästä oma mielipiteensä, joka on mitä ilmeisimmin melko kiveen kirjoitettu. Itse olen sitä mieltä, että helpoillakin ratkaisuilla on paikkansa – onhan musiikissakin easy listening, panhuiluklassikot ja hissimusiikki, kuvataiteessa hedelmäasetelmat ja Warholin Che Guevara -julisteet.

Että ehkä tämän kohteen arkkitehtuurinen funktio syntyykin juuri siitä helppoudesta. On vaikea uskoa, että viidenkymmenen vuoden päästä kukaan valittaisi purkupäätöksestä, kun kauppahallin kylkiä ollaan seuraavan kerran raaputtamassa puhtaiksi.

Hienon punkkarileiman hatturasialle tulee antamaan katolle sijoitettava teräspiikkimeri, joka estää lokkeja pesimästä täydelliselle pesäkatolle. Se todennäköisesti asennetaan jälkikäteen, pakon edessä, parin vuoden päästä. Voi olla, että anarkisti-arkkitehti on sen tarkoittanutkin niin. Naamioidaan helposti nieltäväksi möykyksi, joka sitten kasvattaakin itselleen piikkisen selän. “Siitäs saatte, muutos on statement, ja minä olen tämän läänin Warhol!”

Valtteri Suonmaa
Vihreä varavaltuutettu, rakennuslautakunnan jäsen